Mielialahäiriöiden romantisointi

Taas palailen tähän blogiartikkelin äärelle tunnekuohujen valtaamana.
Ihan ensiks, mitähän mulle kuuluu? Ihan hyvää, sanoisin kenelle tahansa. No siis, on mulla paljon odotettavaa ja iloa elämältä odotettavissa. Uuteen asuntoon päästään muuttamaan varmaan kesäkuun tienoilla ja koiravauvaa odotan kuin kuuta nousevaa. Sinänsä elämä menee ihan ok.
Toinen puoli on taas tää mentaalinen puoli. Kävin tänään taas psykalla että psykan lääkärissä, mä oon nyt sairaslomalla ja sairasloma jatkuu näillä näkymin ainakin tuonne syyskuuhun saakka. Lääkkeitä popsin naamaan kuin karkkeja ja odottelen ihmettä.

Aiheeseen:
Tässä tuli kans ajateltua semmosta että nään tosi paljon etenkin netissä nuoria jotka tahtoisivat itselleen mielialahäiriön, tai sitten se on heistä jotenkin romanttista ja makeeta.. Viiltely on heistä coolia, masentuneet ovat enkeleitä jotka tahtovat takaisin kotiin, itsemurha on jotenkin jees, syömishäiriöiselle sanotaan 'Vitsi, kunpa olisin sun näköinen'. Mä en itse ymmärrä tätä.

Keskeisimmät perkeleet mistä kärsin ovat:
-keskivaikea masennus
-aspergerin oireyhtymä
-itsetuhoinen tausta
-traumaperäinen ahdistushäiriö
-paniikkihäiriö
-mahdollisesti paranoidinen harhaluuloisuushäiriö (ei virallista diagnoosia)
-lisäksi olen kärsinyt psykoosioireilusta

Ja mä voin sanoa ettei tässä oo mitään ihailemisen aihetta. Mä en koe itseäni mitenkään prinsessamaiseksi taruolennoksi joka olisi hyvä esimerkki muille nuorille. Mä tunnen itteni enemmänkin käveleväksi ruumiiksi jota yritetään väkisin saada taas tuntemaan elinvoimaa mutta joka on jo menettänyt toivon.
Jos nää hallusinaatioita ja itsetuhoisuutta palvovat lapset olisivat itse jonkun tämmösen pirulaisen uhreja, mä vaan tiedän että heidän mieli muuttuis heti. Ei kukaan nauti tästä. Mä mieluummin kävisin koulussa, tekisin mitä vaan että voisin elää kuin normistandardien mukainen opiskelija.

Sä et halua kokea tällaisia asioita. Ihan oikeesti.

Vaikkei se ehkä näy ulospäin, mä ja moni muu immeinen ollaan vakavasti sairaita. Ulkopuolisen silmissä se ei näytä yhtään miltään, luokkaa no onneks et oo 'oikeasti sairas'. Mutta kun mä olen. Enkä oo ainoa.
Tää tuntuu hieman kiusalliselta ja hankalalta kirjoittaa tämmöstä tekstiä julkisesti. Mut musta aihe on tuotava jotakin kautta esille. Tää ei vaan voi jatkua tällaisena.
Mietin itse että suuntaisinko tän blogin jatkossa enemmän mielenterveydestä kertovaksi?
En oo hirveän ahkera kirjottelija, sen tiedän, eikä mulla aktiivisia lukijoitakaan ole juuri muita kun omat kaverit. Mut jos tää puheenaihe kantaa johonkin suuntaan, jonkun korviin joka kokee tai on kokenut vastaavia asioita, haluan auttaa.

Kirjoitellaan taas~