Kriisiä kriisin perään, oonko mä laiska vai sairas?

Miksi asia, jonka luulin olevan mun juttu, ei tunnukaan enää multa.
Miksi kaikki muut on parempia mun osaamissa jutuissa kun mie.
Mistä mä löytäisin sen mitä mä osaan erityisen hyvin?
Musta tuntuu etten oikeesti ole 'erityisen hyvä' missään. Olin koulussa (ennen kasiluokkaa) aina se keskiverto, noin seiskan ja kasin oppilas. Olin lahjakkaampi kielissä ja luovissa aineissa, matikassa paljon heikompi kun muut. Jos oisin panostanut niin varmaan päättötokarissa olisi useampi numero joka ylittäisi seiskan.
Mutta en mie vaan jaksanut panostaa. Nykyään jos panostan niin kulutan itteni loppuun, oon just se 'kaikki tai ei mitään' ihminen.
Musta tuntuu taas että oon luovuttamispisteessä koulun suhteen. Oon loputtomassa vuoristoradassa, ensin kapuan ja tähtään niin korkealle kuin mahdollista, teen kaiken täysillä. Sitten väsyn, uuvun ja putoan menestyksen tikkailta. Koulupoissaolojen määrä räjähtää käsiin ahdistuksen ja henkisen uupumuksen vuoksi, pienen levon jälkeen asetan ittelleni taas liian korkeat tavoitteet ja noidankehä on valmis.
Tiivistetysti ahdistuneisuus vaikuttaa mun koulunkäyntiin muutenkin kun koulupoissaolojen kannalta. Musta myös on alkanut tuntumaan, että mahtaako musta olla noudattamaan normaalia arkirytmiä. Useiden läheisten kehotusten ja sanojen perusteella musta alkaa tuntua yhä enemmän siltä että on järkevämpää pistää oma terveys koulun edelle.
Mitään ei oo vielä lyöty lukkoon, mutta tuolle kannalle kallistun päivä päivältä enemmän. Oisko tuolla jossain myös mulle mahdollisuus työllistyä ja päästä ns. normaaliin elämään mukaan, ilman että kulutan itteäni loppuun tai joudun väkisin kärvistelemään koulunpenkillä masennuksesta huolimatta?

Mikä mua harmittaa myös ihan jumalattoman paljon on ihmiset jotka leimaa mut laiskaksi sen takia että en välillä vaan pysty nousemaan sängystä ylös saati muutenkaan pitämään ittestäni huolta.
Jos mä lepään pari päivää kotona jotta jaksan käydä edes suihkussa, kerään voimia useita päiviä siihen että jaksaisin hakea kaupasta ruokaa tai olen viikkoja sairaslomalla lääkärin kehotuksesta, mä en tähän päälle ainakaan toivo tulla leimatuksi laiskaksi ja saamattomaksi lusmuajaksi.
Mä 'syyllistyin' saikkupoissaolojen keräämiseen jo peruskoulussa ja tuolloin mun mielenterveydestä ei tiedetty juuri mitään, joten opettajat, vanhemmat sekä koulukaverit on varmasti epäilleet että 'no se leikkii kipeää että sais vaan löhötä kotona ja pelata pleikkaria'. Mä en itse asiassa vaan uskaltanut sanoa ääneen että oon liian väsynyt, ei siis nukuta vaan mussa on ehkä jotain vikaa.
Nykyään onneksi tiedetään tääkin asia paremmin. Ja oon iloinen siitä että nuorten mielenterveysongelmista on tullut yhä vähemmän ja vähemmän tabu.
Mie toivon että jos vanhemmat tai muut läheiset sattuu huomaamaan että koululainen on vähän enemmän poissa koulusta, voisiko miettiä onko kyse jostain muustakin kun unentarpeesta tai pikkuisesta flunssasta ja mahakivusta? Usein, kuten mullakin, mielenterveysongelmat oli pitkään näkymättömiä ja piilossa, joka johti siihen että tilanne räjähti pahanlaatuisesti käsiin yläasteella.
Eli pliis. Mie en toivo semmoista kenellekään nuorelle.
En tiedä kuinka paljon tästäkään tekstistä saa selkoa, koska mun pää tällä hetkellä on täynnä turhaa roinaa juuri nyt. Mixed feelings are getting all over me.
En osaa myöskään tän sulavammin tätä lopettaa joten kirjoitellaan taas pian!

Introvertin paniikkihäiriöisen mietteet, kaverisuhteet ja sosiaalisuus

Saan usein palautetta mun kavereilta siitä etten aloita ikinä whatsapp/facechat keskusteluja itse. Pelkään että he elävät luulossa etten mie välitä tai tahdo puhua.
Päinvastoin, mä rakastan kaverien kanssa juttelemista ja random paskanjauhamista ja voin tehdä sitä vaikka tunteja putkeen, ongelma on että olen äärimmäinen introvertti, olen ujo ja kärsin huonosta itsetunnosta, joka saa taas minut ajattelemaan ettei kukaan halua mulle jutella.
Usein kun aloitan itse keskustelun se kääntyy sen verta kiusalliseksi mun osalta että keskustelu melkein aina päättyy mun osalta sanoihin 'njoo, sulla varmaan kiire, mut jos jatkossa haluu jutella nii aina saa tulla juttelee :)'. Jonka jälkeen en pahimmassa skenaariossa kuule toisesta osapuolesta kuukausiin.
Tää on aiheuttanut mulle epävarmuutta itseni suhteen, eikä kenessäkään mitään vikaa ole jos ei ehdi mulle vastaamaan, mutta oon herkkänahkainen kun mikä ja alan ajatella 'mitä mie tein väärin'. Tää kaikki lisää huomattavasti mun kynnystä aloittaa keskustelua yhtään kenenkään kanssa, koska pelkään joka kerta mokaavani. Oon äärimmäisen huono hoitamaan sosiaalisia tilanteita, mulla on myös huononpuoleinen tilannetaju ja huumorini on sitä luokkaa että useimmat mun kaverit kattoo ilmeellä 'ööh okei', kun nauran omalle jutulleni kyyneleet silmäkulmissa.
Tän takia mulle tulee uskomattoman hyvä fiilis kun joku kaveri tulee itse mulle juttelemaan, ja vaikka oisin kovin vähäsanainen ajattelen silti 'se haluu jutella mulle? Wau, oon varmaan tehnyt jotain oikein!'.
Ulos meneminen on mulle vielä suurempi haaste, joten jos miun kaverina saat mut lähtemään sun kanssa ulos, saat raikuvat aplodit siitä. Kuormitun pelkästään viiden päivän kouluviikosta niin paljon etten jaksa iltaisin tehdä muuta kun maata sängyssä ja viikonloppuisinkaan en haluaisi koskaan lähteä kotiovea pidemmälle. Mun ongelmana on vaan ylikuormittuminen, aivot keräävät liikaa informaatiota kaikesta ympäristöstä ja ylisuoritan kaikessa mitä aloitan tekemään. Mun lukuisten diagnoosieni listassa lukee myös selkein kirjaimin 'sosiaalisten tilanteiden pelko', joten toivoisin että mun kaverit ymmärtäisivät miksi en yleensä tahdo poistua kotoa. Painostaminen lisää paineita ja ahdistusta mun sisällä.
Jos jotakuta nyt hämmästyttää kummastuttaa, mitä sosiaalisten tilanteiden pelko lyhyesti kerrottuna oikein tarkoittaa?

Sosiaalisten tilanteiden pelossa henkilö pelkää tai jännittää jotakin tiettyä sosiaalista tilannetta tai suoritusta, jossa hän joutuu tekemisiin vieraiden ihmisten kanssa tai mahdollisesti toisten tarkkailun kohteeksi. Henkilö pelkää joutuvansa käyttäytymisensä tai suorituksensa takia noloon tilanteeseen, osoittavansa ahdistuksensa paljastavia oireita tai tulevansa tavalla tai toisella nöyryytetyksi. Varsinaisessa sosiaalisessa pelossa pelkoa herättävä tilanne aiheuttaa lähes aina ahdistusreaktion, joka voi ilmetä myös paniikkikohtauksen muodossa. Pelkoreaktio johtaa usein niitä herättävien tilanteiden välttelyyn tai aiheuttaa eriasteista kärsimystä tai toimintakyvyttömyyttä. -Terveyskirjasto

Tuon lisäksi mulla on myös sekä paniikkihäiriö, että ahdistuneisuushäiriö. Jos ei tää selitä tarpeeksi sitä, miksen jonakin tiettynä iltana tahdokaan lähteä sun kanssa kahville, niin en tiedä mikä. Siis kuinka helppoa ois olla lemmikkikissa, ei kukaan käskis ulos ja saisin leikkiä kissanminttuhiirillä, syödä ruokaa koska vaan ja ketään ei kiinnosta jos nukun 3/4 päivästä.
Introverttiuteni ja ahdistuneisuuteni ei tarkoita että en pitäisi ihmisistä tai välttelisin kavereita, ei, vaan kuten alussakin viittasin, kavereiden seura ja tuki tuo mulle paljon turvaa ja tunnetta että musta välitetään. Onneksi mulla on tarvittaessa ihmisiä joille voi tulla juttelemaan ja viemään ajatuksia pois pahasta.
Mie vaan toivon että mun kaverina ymmärrät näitä seikkoja, ja ymmärrät myös sen että rakastan sua enkä vaihtais sua mihinkään.

Nyt juuri en jaksa keksiä mitään hienoja tai inspiroivia kuvia tähän postaukseen, mutta arvostan jos siitä huolimatta luit tän tekstin ja ehkä ymmärrät mua paremmin.

Kirjoitellaan taas :3

Oho

On siitä tovi vierähtänyt kun viimeksi tullut kirjoitettua. Liki vuosi, mutta ihan hirveesti ei oo asiat muuttunut.
Radikaaleimmat hommat on nyt siinä että mielenterveys on aika pohjamudissa mutta paistaa se aurinko tännekin silloin tällöin. Sain syksyllä uudet diagnoosit nimillä paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Masennus on vaihtelevasti luokkaa keskivaikea ja vaikea. Asioista on vaikea nauttia, koulupoissaoloja kertynyt reipas sylillinen ja ulkona käynti on ahdistuksen takia vaikeaa.
Kouvola ei tunnu enää omalta kaupungilta ja tunnen kutsumusta erääseen muuan etelä-savolaiseen paikkakuntaan. Täällä mulla on poikaystävä sekä paljon ihania kavereita joihin olen tän reilun vuoden aikana tutustunut ja muodostanut voimakkaita siteitä. Ihmiset täällä pitävät musta paljon enemmän kun Kouvolassa.
Paskinta on että mun oma pieni yksiö Kouvolassa tuntuu yhä vaan ankeammalta ja ahdistavammalta. Ainoa syy miksi roikun siellä vielä on koulu, jonka haluaisin mahdollisimman nopeasti suorittaa alta pois, vaikka sekin homma on hieman vaikeutunut mielenterveyteni ihanuuden vuoksi. Tässä on tullut mietittyä vaikka mitä vaihtoehtoja, mutta koen parhaaksi etten luovuttaisi enää tän koulun suhteen.
Elämä tuntuu haasteelliselta just nyt ja välillä tuntuu että multa vaaditaan aivan liikaa päätöskykyä, mutta positiivisena puolena mun elämässä on oma kullanmuru joka pitää huolta mun jaksamisesta ja kannustaa mua.
Alkoholi on myös ruvennut maistumaan jopa huolestuttavissa mitoissa.
Ulkopuolisille ja koulukavereille mä vaikutan ulospäin erittäin virkeältä ja onnelliselta ihmiseltä, onnellinenhan mä tavallaan olen mutta virkeys ja olotila on hieman toisessa ääripäässä kaikesta huolimatta.
Mä koen olevani hieman hukassa kaiken suhteen. En enää oo varma yhtään mistään.
Kunpa joku vaan voisi taikasauvan heilautuksella taikoa mulle vaihtoehdon joka miellyttää kaikkia sekä on mulle järjen kannalta hyväksyttävä askel elämässä.

Täytyy myöntää että mulla oli hieman ikävä tätä blogin ylläpitoa. Ollut mulle aikanaan päiväkirjamainen keino purkaa ajatuksia, ja ehkä voisin tätä perinnettä jatkaa tulevaisuudessa ahkerammin.

Mut hei, ihmisiä kiinnostaa ehkä mitä oon touhunnut tän vuoden aikana!
Tän kuluneen vuoden kohokohtia on ollut muunmuassa:
-Viikko vaihto-opiskelijana/työssäoppijana Saksassa, Kölnin seudulla pikkukaupungissa nimeltä Hürth
-Kaksi viikkoa palkkatyössä Mikkelissä joulun alla, herttaisessa designkäsityöyrityksessä
-Täytin 20 vuotta
-Jokainen hetki poikaystäväni kanssa
-Tajuaminen useaan otteeseen että ihmiset (ihminen) ei todellakaan välttämättä ole sitä mitä olet aina kuvitellut
-Onnenpilkahdukset kun tunnen itseni pidetyksi ja rakastetuksi!

Palaillaan toivottavasti pian <3