Eteenpäin kohti parempaa elämää, life update

Ensimmäistä kertaa tosi pitkään aikaan mä voin oikeesti sanoa että tunnen mun oloni todella onnelliseksi.
Me löydettiin kämppä. Totuus siitä että me muutetaan lähestyy kiitolaukkaa kohti kasvoja ja se tuo aivan valtavaa riemuntunnetta mun rintaan ja perhosia massuun. Myös mun mieliala on valtaisassa noususuhdanteessa just nyt ja oon vähän ehkä huolissani miten mä selviän tästä kaikesta työstä mitä mulla on yhteenmuuton vuoksi tehtävänä.
Mä tahdon uskoa että selviän tästä kunnialla ja voin lyödä sydämeeni papukaijamerkin siitä et oon saavuttanut jotain todella suurta ja ottanut valtavan askeen elämässä eteenpäin. Mulla on luja usko ja tahto siihen että tää on mun onnellisen elämäni ensimmäinen askel. Mä toivon että mä alan viimein toipua.
Olen kuitenkin oppinut varsin selvästi ettei kannata elätellä liikaa toiveita, tai muuten putoaa korkealta ja kovaa. Mut mul on vaan hyvä fiilis. Kun on oikeesti hyvä fiilis ensimmäistä kertaa kuukausiin, silloin saa varmaan vähän tuulettaa.
Voisin itkeä. Tällä kertaa ihan vaan sen vuoksi että oon valtavan onnellinen, mulla on maailman ihanin poikaystävä jonka kanssa muutamme maailman ihanimpaan asuntoon. Loppukesästä meille saattaa tulla pieni koira, joka on myös maailman ihanin. Tää on niin kliseistä että naurattaa, mutta se on myös niin totta että sydän pakahtuu.
Tuntuu kun en ois ikinä tuntenut näin voimakasta iloa. Se on erittäin vapauttavaa raskaiden vuosien jälkeen. Ja mä voisin vaan antaa näppäimistön laulaa, kirjoittaa tältä samalta istumalta kokonaisen romaanin koskien tätä riemun ja vapaudentunnetta.

Blogi saattaa hiljentyä hieman lähikuukausien ajaksi, mutta kaikesta huolimatta.
Kirjoitellaan taas~

Kirjasuosikkeja: Oonko ihan normaali?

Koska mun elämä ei ole ihan älyttömän tapahtumarikasta tällä hetkellä, päätin heti perään tehdä postauksen toisesta suosikkikirjastani jonka olen lukenut jo aikaa sitten. Kuulumisia sen verran vaan että psykalla kovasti työstetään mun paranemista ja käynnissä on ns. hyvä kausi. Eli oikein hyvää mun mittapuulla. 

Asjaan.

Valehtelematta Holly Bournen kynästä lähtöisin oleva Oonko ihan normaali? (Am I normal yet?) on yksi parhaita lukukokemuksia mitä olen käsiini saanut. Kolmen tytön porukan elämästä kertovasta kirjasarjasta on tulossa toinen osa kesällä, ja mun sormet kutkaa päästä siihen jo käsiksi niin pian kun mahdollista.
Sarjan ensimmäinen osa, joka tässä nyt on kyseessä, kertoo 16-vuotiaasta Eviestä joka toipuu vaikeasta OCD:stä, toisinsanoen pakko-oireisesta oireyhtymästä. Kirjan sivuille on siroteltu silloin tällöin paranemispäiväkirjamerkintöjä jotka auttavat huomattavasti näkemään millaista sairastuneen elämä voi olla. Kirjan edetessä seurataan ajoittain jopa normaalilta tuntuvaa 16-vuotiaan elämää, poikajuttuja, koulujuttuja ja itsensä löytämistä, kunnes Evie alkaa huomaamaan yhä enemmän huolestuttavia piirteitä itsessään sairauden kannalta.
Parasta tässä kirjassa on musta se, kuinka hyvin sairaus tuodaan esille kirjassa. Kirjan kirjoittaja Bourne on tehnyt valtavasti nettihakuja ja tutkimuksia sairauteen liittyen ennen kirjoittamista, ja ainakin mun oli todella helppo mielessäni asettua Evien saappaisiin ja kuvitella kuinka pahaa tuhoa sairaus voi tehdä mielelle. Musta yleensäkin on tärkeää poistaa 'stigmoja' liittyen mielenterveyden ongelmiin yleisesti. Toivon että niistä puhuminen olisi tulevaisuudessa yhä vähemmän tabu kuin se on nykyään.
Kirja sisältää myös huomattavan kourallisen feminismiä. Tytöt perustavat 'vanhojenpiikojen' kerhon keskenään ja esittävät kirjassa erittäin voimakkaita mielipiteitä liittyen naisten oikeuksiin. Tietyssä määrin tää oli tosi mielenkiintoista luettavaa ja hyviä pointteja oli, mutta välillä tuli tunne että meneekö tää feminismi nyt hitusen yli. Amber, kolmikon tulisin luonne, oli mun makuun hieman turhan aggressiivinen koskien just tätä feminismiä.

Tääkin kirja oli just sellainen minkä olisin voinut ahmaista yhdeltä istumalta. Kirja oli myös hyvin kihelmöivä ja adrenaliinia nostattava ajoittain. Kerronta on helposti samaistuttava, mistä iso iso plussa. Suosittelisin sitä erityisesti nuorille naisille (miksei pojillekin), joita kiinnostaa jollain lailla mielenterveyteen liittyvät asiat, tai joita nämä asiat jollain tavalla koskettavat.

Kesällä tuleva jatko-osa Mikä kaikki voi mennä pieleen? kertoo Amberin tarinan. Ootan sitä aivan todella valtavalla innolla!
Kirjoitellaan taas~

Kirjasuosikkeja: Eleanor & Park

Oon viime aikoina innostunut lukemisesta yhä enemmän, ja mietin et ois kiva harrastuksen lomassa aloittaa tämmönen pieni sarjankaltainen jossa rustailen ylös mielenkiintoisimpia lukemiani kirjoja. 

Luulin kauemmin et oon ihan saakutin huono lukemaan kun kaikki kirjat jää kesken. Tajusin myöhemmin et se riippuu lähinnä siitä onko kirja mielestäni kiinnostava ja oikeesti lukemisen arvoinen. Sillä jos kohdalle sattuu semmoinen kirja, en pysty lopettamaan lukemista. Parhaassa tapauksessa luen yli 400-sivuisen kirjan kahdessa erässä.

Pitemmittä puheitta, on vissiin aika siirtyä tänkertaseen löytöön.

 

Eleanor & Park , kirjoittajana Rainbow Rowell. Novelli kertoo kutkuttavasti kahden nuoren elämästä 80-luvun puolivälin tienoilla. Eleanor muuttaa paikkakunnalle ja alkaa käymään samaa koulua kuin Park. He tutustuvat sarjakuvaharrastuksen kautta ja pikkuhiljaa nuoret rakastuvat. Eleanorin kotona elämä on kuitenkin aikamoista kaaosta.

Kiinnostuin kirjasta koska sitä oli suositellut yksi mun lempikirjailijoista, John Green, ja yleensäkin koska nuorille suunnatut kirjat viehättävät mua lähes aina. Kirja vastasi odotuksia ja päähenkilöt olivat tosi samaistuttavia. Tykkäsin hirveesti siitä että tapahtumat sijoittuvat nimenomaan 80-luvulle vaikka kirja on kirjoitettu 2010-luvulla. Tuo tosi erilaisen tunnelman kun vertaa nykyiseen nuorisokulttuuriin, etenkin siihen kuinka helppoa kommunikointi on nykyään.
Erityisesti Eleanor oli sellainen hahmo johon samaistuin itse todella vahvasti. Pyöreämpi, ei niin suosittu tyttö joka pukeutuu erikoisemmin. Kirjan hahmot kuvailtiin muutenkin niin hyvin, että jokaisen kasvot pystyin näkemään mielessäni kuin valokuvan.
Itkua tuli pariin otteeseen väännettyä myöskin. Osa kohtauksista oli rankkaa luettavaa, jotkut aiheista olivat todella pysäyttäviä ja pistivät miettimään. Sellaisten kohtausten lukeminen aiheutti valtavia tunnekuohuja.
Liki ainoa seikka mikä mua ärsytti oli Eleanorin asenne ja luonne silloin tällöin. Vaikka toisaalta se kuvastaa lähinnä sellaista mitä jokainen murrosikäinen tyttö jossain vaiheessa edustaa - erittäin huonoa minäkuvaa ja huomionkipeyttä. Eikä se sinänsä ole mikään huono juttu.


Mä suosittelisin tätä kirjaa kaikille jotka nauttii nuortenromaaneista, romantiikasta, draamankaltaisuudesta ja semmoisista kirjoista joiden lukemista on erittäin vaikee lopettaa kesken.

Kirjoitellaan taas piakkoin~

Where is the love

What's wrong with the world, mama
People living like they ain't got no mamas
I think the whole world addicted to the drama
Only attracted to things that'll bring you trauma
Overseas, yeah, we try to stop terrorism
But we still got terrorists here living
In the USA, the big CIA
The Bloods and The Crips and the KKK
But if you only have love for your own race
Then you only leave space to discriminate
And to discriminate only generates hate
And when you hate then you're bound to get irate, yeah
Madness is what you demonstrate
And that's exactly how anger works and operates
Man, you gotta have love just to set it straight
Take control of your mind and meditate
Let your soul gravitate to the love, y'all, y'all
People killin', people dyin'
Children hurt and you hear them cryin'
Can you practice what you preach?
Or would you turn the other cheek?
Father, Father, Father help us
Send some guidance from above
'Cause people got me, got me questioning
Where is the love 

 (Black eyed peas - Where is the love)

Mitä maailmalle on tapahtumassa...?

Tukholman tapahtumien jälkeen haikea fiilis.
Aina sitä ajattelee että me ollaan ihan turvassa, ei meille, ei meidän perheelle, ystäville voi tapahtua mitään pahaa. Niin ajattelee niin kauan kunnes se tulee omalle kohdalle.
Mitä jos hyökkäyksen uhri olisikin ollut joku ystävä? Vaikka vain etäisesti tuttu, se silti sattuisi tosi syvälle. Tiedän varsin hyvin kokemuksesta että ikinä ei sais sanoa 'ei koskaan', koska kukaan meistä ei voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.
Kukaan meistä ei voi tietää. Se on tosi pelottava ajatus. Mitä jos vaikka viikon päästä terrorismin kohteena olis esimerkiksi Helsingin rautatieasema? Tampereen koskikeskus? Turun laivaterminaalit, tai miksei ihan vaan joku pikkukaupunki mitä kukaan ei osais olettaa iskun kohteeksi.
Mitä jos tapaturman syövereissä olisikin joku läheinen. Vaikka ihan vaan tapahtumapaikan lähellä. Kuinka vitun paljon se vois satuttaa. Ja entä se epätietoisuuden tuska kun ei voi tietää onko kaikki läheiset turvassa vai ei? Jos toivolla ajattelee, toistaiseksi on aika epätodennäköistä että Suomi joutuis iskun kohteeksi. Mut maailma on arvaamaton. Tukholmakin on peruskiva, rauhallinen ja kaunis kaupunki. Ikinä ei voi tietää.
Maailma on pelottava ja petollinen paikka.

Mielialahäiriöiden romantisointi

Taas palailen tähän blogiartikkelin äärelle tunnekuohujen valtaamana.
Ihan ensiks, mitähän mulle kuuluu? Ihan hyvää, sanoisin kenelle tahansa. No siis, on mulla paljon odotettavaa ja iloa elämältä odotettavissa. Uuteen asuntoon päästään muuttamaan varmaan kesäkuun tienoilla ja koiravauvaa odotan kuin kuuta nousevaa. Sinänsä elämä menee ihan ok.
Toinen puoli on taas tää mentaalinen puoli. Kävin tänään taas psykalla että psykan lääkärissä, mä oon nyt sairaslomalla ja sairasloma jatkuu näillä näkymin ainakin tuonne syyskuuhun saakka. Lääkkeitä popsin naamaan kuin karkkeja ja odottelen ihmettä.

Aiheeseen:
Tässä tuli kans ajateltua semmosta että nään tosi paljon etenkin netissä nuoria jotka tahtoisivat itselleen mielialahäiriön, tai sitten se on heistä jotenkin romanttista ja makeeta.. Viiltely on heistä coolia, masentuneet ovat enkeleitä jotka tahtovat takaisin kotiin, itsemurha on jotenkin jees, syömishäiriöiselle sanotaan 'Vitsi, kunpa olisin sun näköinen'. Mä en itse ymmärrä tätä.

Keskeisimmät perkeleet mistä kärsin ovat:
-keskivaikea masennus
-aspergerin oireyhtymä
-itsetuhoinen tausta
-traumaperäinen ahdistushäiriö
-paniikkihäiriö
-mahdollisesti paranoidinen harhaluuloisuushäiriö (ei virallista diagnoosia)
-lisäksi olen kärsinyt psykoosioireilusta

Ja mä voin sanoa ettei tässä oo mitään ihailemisen aihetta. Mä en koe itseäni mitenkään prinsessamaiseksi taruolennoksi joka olisi hyvä esimerkki muille nuorille. Mä tunnen itteni enemmänkin käveleväksi ruumiiksi jota yritetään väkisin saada taas tuntemaan elinvoimaa mutta joka on jo menettänyt toivon.
Jos nää hallusinaatioita ja itsetuhoisuutta palvovat lapset olisivat itse jonkun tämmösen pirulaisen uhreja, mä vaan tiedän että heidän mieli muuttuis heti. Ei kukaan nauti tästä. Mä mieluummin kävisin koulussa, tekisin mitä vaan että voisin elää kuin normistandardien mukainen opiskelija.

Sä et halua kokea tällaisia asioita. Ihan oikeesti.

Vaikkei se ehkä näy ulospäin, mä ja moni muu immeinen ollaan vakavasti sairaita. Ulkopuolisen silmissä se ei näytä yhtään miltään, luokkaa no onneks et oo 'oikeasti sairas'. Mutta kun mä olen. Enkä oo ainoa.
Tää tuntuu hieman kiusalliselta ja hankalalta kirjoittaa tämmöstä tekstiä julkisesti. Mut musta aihe on tuotava jotakin kautta esille. Tää ei vaan voi jatkua tällaisena.
Mietin itse että suuntaisinko tän blogin jatkossa enemmän mielenterveydestä kertovaksi?
En oo hirveän ahkera kirjottelija, sen tiedän, eikä mulla aktiivisia lukijoitakaan ole juuri muita kun omat kaverit. Mut jos tää puheenaihe kantaa johonkin suuntaan, jonkun korviin joka kokee tai on kokenut vastaavia asioita, haluan auttaa.

Kirjoitellaan taas~