Viime vuoden elokuussa muutin ensimmäistä kertaa yksin asumaan. Se tapahtui hätiköidysti, parin viikon varoitusajalla kun sain tietooni että pääsin opiskelemaan kaupunkiin, ja kotoa käsin siellä opiskeleminen ei olisi tullut onnistumaan. Vanhempieni työmatkat olivat päinvastaisessa suunnassa ja matkaa koululle on sieltä noin kolmisenkymmentä kilometriä. Se olisi ollut todella haasteellista.
Löysimme minulle kämpän miltei ennätysajassa, ensimmäinen asunto jota kävimme katsomassa, tärppäsi. Olin totta kai todella innoissani. Muutto oli iso urakka, osa huonekaluista ja miltei kaikki kodin tavarat oli hankittava.
Silloin kaikki oli uutta. Asunto, koulu, kaverit, ympäristö, koko yksin eläminen. Pärjäsin hyvin jonkin aikaa, mutta sitten aloin tuntea kamalaa koti-ikävää ja ahdistusta. En sietänyt yksinoloa ja halusin vain kotiin. Eniten minua ahdisti yksin kämpällä ollessa se, että ei ollut oikeasti ketään kenelle jutella. Minut oli välillä haettava keskellä viikkoa vanhempien luo yöksi, tunsin sietämätöntä ahdistusta pelkästä yksin olemisesta. Taustalla oli varmasti se, että olin vielä toipumisvaiheessa masennuksesta ja sitten elämään tuli valtava käänne, ihan tuosta vaan. Sitä paitsi, olin silloin vielä vasta 16-vuotias.
Kesän vietin valtaosin vanhempieni luona. Kämpälle paluu on tuntunut itse asiassa aika mahtavalta. Kaikki on tässä elokuussa ollut tuttua ja turvallista, enää ei ahdista olla yksin kämpällä ja olla vastuussa kokonaisesta asunnosta.
Itse asiassa se, että on yksin vastuussa asunnosta, tuntuu upealta. Pystyn todistamaan itselleni että osaan pitää huolta itsestäni. Siivoan säännöllisesti ja pidän huolta terveellisistä syömisistä. Myös se, että saa olla aivan omassa rauhassaan ja tehdä juttuja mistä pitää, totuttuani ajatukseen sekin on mahtavaa. Silloin tällöin kaipaan kipeästi seuraa ja haleja, mutta täällä kaupungissa minulla on kavereita. Heitä on mahdollisuus nähdä useammin kuin maaseudulla asuessa. En voi seurankipeydelleni mitään. Ja välillä suututtaa se, kun kukaan ei ehdi/jaksa nähdä, mutta siihen on kai totuttava.
Miltei ainoa miinuspuoli yksin asumisessa on juurikin se, että ei ole oikeasti ketään seurana iltaisin. Ja kaikki on hoidettava itse, enää ei ole äitiä ostamassa talouspaperia ja pesemässä kylppäriä. Ennen minun ei ikinä tarvinnut tehdä noita asioita, ja se tuntuu aika hassulta että olen nyt itse asiassa pomo tässä kämpässä. Silloin tällöin unohtuu kaupassa käydessä jokin olennainen asia, mutta yleensä en ole niin laiska ettenkö jaksaisi lähteä sitä myöhemmin hakemaan.
Itse asiassa, miinuspuoli on myös rahankäyttö. En vielä maksa itse laskujani ja isäni maksaa vuokrani, Mutta olen silti todella huono rahankäyttäjä, tililtä loppuu rahat ennen kuin opintotuki ehtii tulla.. Yritän jatkossa tulla toimeen mahdollisimman vähällä, niin ettei äidin tarvitsisi tuhlata rahojaan minun tililleni. Se tuntuu välillä stressaavalta ja joskus toivoisin että tilini olisi pohjaton. Niin että raha ei ikinä loppuisi. Hankalaksi käy se, kun en omista verkkopankkitunnuksia ja aina kun tahdon tietää tilitilanteeni, on kipitettävä pankkiautomaatille tai kysyttävä äidiltä paljonko rahaa minulla on.
Joulukuussa kun täytän 18, alan itse hoitaa asioitani enemmän. Se vaatii takuulla kaltaiseltani opettelua ja stressaannun alussa varmasti.
Joka tapauksessa, koen että olen henkisesti aikuistunut paljonkin muutettuani yksin. Tämä on ollut valaisevaa ja opettavaista. Osaan itse hoitaa asioita jotka ennen tuntuivat niin kaukaisilta yksin hoidettaviksi. Nautin olostani omalla kämpälläni, sisustus on mieleiseni ja järjestelen tavaroita mielelläni. Olen itse asiassa alkanut pitää siivoamisesta omassa kämpässäni. Siivouspäivä ei ikinä tunnu vastenmieliseltä täällä ollessani. Ainoastaan tiskaamista on välillä vaikeaa aloittaa. Sitä vaan tekisi mieli lykätä ja kuvitella että keittiö puhdistuu itsestään, mutta eihän se niin ole.
Tällä hetkellä elämä tuntuu ihanalta aiemmista vaikeuksista huolimatta, ja toivon mukaan saan tänne seuraa ensi keväänä poikaystäväni valmistuttua. Toiveena olisi että muuttaisimme yhteen ^^
