Miksi kaikki muut on parempia mun osaamissa jutuissa kun mie.
Mistä mä löytäisin sen mitä mä osaan erityisen hyvin?
Musta tuntuu etten oikeesti ole 'erityisen hyvä' missään. Olin koulussa (ennen kasiluokkaa) aina se keskiverto, noin seiskan ja kasin oppilas. Olin lahjakkaampi kielissä ja luovissa aineissa, matikassa paljon heikompi kun muut. Jos oisin panostanut niin varmaan päättötokarissa olisi useampi numero joka ylittäisi seiskan.
Mutta en mie vaan jaksanut panostaa. Nykyään jos panostan niin kulutan itteni loppuun, oon just se 'kaikki tai ei mitään' ihminen.
Musta tuntuu taas että oon luovuttamispisteessä koulun suhteen. Oon loputtomassa vuoristoradassa, ensin kapuan ja tähtään niin korkealle kuin mahdollista, teen kaiken täysillä. Sitten väsyn, uuvun ja putoan menestyksen tikkailta. Koulupoissaolojen määrä räjähtää käsiin ahdistuksen ja henkisen uupumuksen vuoksi, pienen levon jälkeen asetan ittelleni taas liian korkeat tavoitteet ja noidankehä on valmis.
Tiivistetysti ahdistuneisuus vaikuttaa mun koulunkäyntiin muutenkin kun koulupoissaolojen kannalta. Musta myös on alkanut tuntumaan, että mahtaako musta olla noudattamaan normaalia arkirytmiä. Useiden läheisten kehotusten ja sanojen perusteella musta alkaa tuntua yhä enemmän siltä että on järkevämpää pistää oma terveys koulun edelle.
Mitään ei oo vielä lyöty lukkoon, mutta tuolle kannalle kallistun päivä päivältä enemmän. Oisko tuolla jossain myös mulle mahdollisuus työllistyä ja päästä ns. normaaliin elämään mukaan, ilman että kulutan itteäni loppuun tai joudun väkisin kärvistelemään koulunpenkillä masennuksesta huolimatta?
Mikä mua harmittaa myös ihan jumalattoman paljon on ihmiset jotka leimaa mut laiskaksi sen takia että en välillä vaan pysty nousemaan sängystä ylös saati muutenkaan pitämään ittestäni huolta.
Jos mä lepään pari päivää kotona jotta jaksan käydä edes suihkussa, kerään voimia useita päiviä siihen että jaksaisin hakea kaupasta ruokaa tai olen viikkoja sairaslomalla lääkärin kehotuksesta, mä en tähän päälle ainakaan toivo tulla leimatuksi laiskaksi ja saamattomaksi lusmuajaksi.
Mä 'syyllistyin' saikkupoissaolojen keräämiseen jo peruskoulussa ja tuolloin mun mielenterveydestä ei tiedetty juuri mitään, joten opettajat, vanhemmat sekä koulukaverit on varmasti epäilleet että 'no se leikkii kipeää että sais vaan löhötä kotona ja pelata pleikkaria'. Mä en itse asiassa vaan uskaltanut sanoa ääneen että oon liian väsynyt, ei siis nukuta vaan mussa on ehkä jotain vikaa.
Nykyään onneksi tiedetään tääkin asia paremmin. Ja oon iloinen siitä että nuorten mielenterveysongelmista on tullut yhä vähemmän ja vähemmän tabu.
Mie toivon että jos vanhemmat tai muut läheiset sattuu huomaamaan että koululainen on vähän enemmän poissa koulusta, voisiko miettiä onko kyse jostain muustakin kun unentarpeesta tai pikkuisesta flunssasta ja mahakivusta? Usein, kuten mullakin, mielenterveysongelmat oli pitkään näkymättömiä ja piilossa, joka johti siihen että tilanne räjähti pahanlaatuisesti käsiin yläasteella.
Eli pliis. Mie en toivo semmoista kenellekään nuorelle.
En tiedä kuinka paljon tästäkään tekstistä saa selkoa, koska mun pää tällä hetkellä on täynnä turhaa roinaa juuri nyt. Mixed feelings are getting all over me.
En osaa myöskään tän sulavammin tätä lopettaa joten kirjoitellaan taas pian!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti