Ajatuksia ylipainosta

Aika rientää, kuukaudet vierii. Elämä muuttuu. Ens viikolla ois tarkoitus jo muuttaa, vatsanpohjaa kutkuttaa niin että tekee mieli itkeä ilosta. Jännittää.

Tän postauksen aiheena on kaunistelematta ja kaartelematta lihavuus.
Olen ollut pitkään ylipainoinen. Eikä mulla oo mitään syytä alkaa huijaamaan että mulla on vaan painavat luut, tai että olen luonnostaan raskasrakenteinen. Totuus on että mä olen melko reilusti ylipainoinen, ja se ei johdu mistään muusta kuin elämäntavoista.
Mun lihominen alkoi jo yläasteen aikoihin kiusaamisen ja henkisen sairastumisen myötä. Siitäkin ollaan kasvettu kokoa melko huolella. Olen aina ollut tunnesyöjä, ongelmana on myös epäsäännöllinen ruokailu. Joskus olen päiviä syömättä joka johtaa siihen että syön liikaa kun viimein asetun lautasen äärelle. Musta siinä ei ole mitään ihailtavaa, ja häpeän mun kroppaa lähes jokaisen sekunnin mun elämästä. Ja sellainen elämä on todella raskasta. Etenkin kun ei ole henkisellä tasolla voimia tehdä asialle mitään. Geeneissäni kulkee taipumus helppoon lihomiseen ja laihdutus on vaikeaa. Aineenvaihduntajuttuja varmaan.
Ahdistuneisuuden kanssa ylipainoisuus on erittäin huono match. Kun ennestään pelkää jo ihmisiä, mieltä ruokkii se ajatus että mua on oikeus halveksia ja kiusata koska olen lihava. Mun on vaikeaa pukeutua esimerkiksi hihattomiin paitoihin tai shortseihin ilman että olen jatkuvasti hermostunut siitä miltä näytän muiden silmissä.

Mutta silti.
Jotkut mun ystävistä, ja erityisesti poikaystävä pitävät mua fyysisesti viehättävänä ja mulle satelee läheisiltä kehuja miten olen suloinen, pehmeä, kaunis. Ja niin edelleen. Mä arvostan tätä todella todella paljon, vaikka en itse pysty niitä täysin uskomaan. Tai mä haluaisin uskoa, mutta mun mieli ei anna myöten.
Mitä mä näen, kun katson peiliin. Mä näen pelkkää ihraa. Selluliitti, raskausarvet, oudot ihopoimut, kaksoisleuka. Pyöreät posket, löllyvät käsivarret. Roikkuvat rinnat, pullea vatsa. Mun aivot ei sisäistä sitä että joku voi pitää tätä vartaloa kauniina. Ja se on todella surullista. Oman kehonsa hyväksyminen pitäisi olla jotenkin itsestäänselvyys kun lukee juttuja somessa.

Hassua on se, että kun mä näen itseni kokoisia tai jopa isompia naisia, saatan ajatella lähinnä että vitsi, onpa kaunis ihminen. Tai jopa kadehtia heidän ulkonäköään, suloisuutta ja luontaista kauneutta. Mun on todella vaikeaa ymmärtää mikä pistää mut ajattelemaan juuri itsestäni näin paljon pahaa. Mun olisi ehkä helpompi jopa laihduttaa jos osaisin hyväksyä itseni. Oon umpikujassa itsetuntoni kanssa.

Mä toivon sydämeni pohjasta, että joku päivä näen tässä vartalossa saman mitä esimerkiksi poikaystäväni näkee. Mikä se on, mikä tekee musta kauniin?