Broken

Mun on pakko vähän purkaa mun oloa..

Mun elämä on ottanut reippaasti takapakkia viime kuukausien aikana. Olen kertonut parikin kertaa täällä sairastavani masennusta, joka oli hyvällä mallilla paranemassa kunnes eräs äkkikäänne elämässä käänsi sen pienen vivun mun aivoissa, joka sääsi mun elämänhalua, ala-asentoon.
Olo on lähes jatkuvasti lohduton, rinnan päällä suuri paino, tunne kuin hukkuisin. Tunne kun hukkuisin mutta se ei vaan lopu.
Miltei ainut asia mikä mut saa nykyään hymyilemään aidosti on mun poikaystävä.. vietin hänen luonaan juuri muutaman päivän. Sunnuntaina lähdön hetkellä sitten en halunnutkaan lähteä.. Ja tänään palasin viimein kotiin. Huomasin sen että hänen seurassaan mun olo on turvallinen, iloinen ja hän saa mut nauramaan. Heti kun palasin kotiin ja olisi tarkoitus viettää iltoja yksin ja palata tavalliseen arkeen kaikki paha palasi mieleen.
Ensinnäkin mut valtaa hirveä ikävä mun rakasta kohtaan.. toisekseen velvollisuudet ja arjen pienet asiat tahtovat tuntua ylivoimaisilta. En tahtoisi nousta sängystä aamuisin. Tuntuu kuin olisin tunteiden vankina. Haluaisin että paha olo menee pois, mutta se ei vaan mene. Se syö mua sisältä.

Muhun sattuu niin vietävästi.. tekisin mitä vaan että saisin tän painostavan olon ja ahdistuksen pois..

Olen aina ollut sellainen, että en viihdy yksin. En tykkää viettää iltoja yksinäni tai nukkua yksin. Pelkään helposti yksin ollessani. Ja kun olen yksin, yleensä juuri silloin paha olo vyöryy mun yli pahiten. Voisi sanoa, että masennus on mun ilkeä ystävä, joka tulee mun luokse aina kun olen yksin ja tekee mulle erittäin selväksi että olen huono ihminen ja epäonnistunut. Sellainen ystävä, joka vainoaa ja josta ei pääse eroon vaikka kuinka yrittää. Sattuu.

Turhauttaa, ahdistaa, itkettää, tekee mieli huutaa ja repiä kipu irti rinnasta. Tekee mieli käpertyä pieneksi keräksi ja syrjäytyä.. piiloutua. Mulla on epätoivoinen olo..