Tulevaisuus ahdistaa.

Mua on alkanut vähän ahdistaa kouluun paluu.. Tänään tajusin etten ole siellä minkään muun takia kuin sen että mulla vaan on hyviä kavereita siellä enkä halua hylätä heitä. Miun opinnot siellä vaan ei meinaa millään sujua, en ole ikinä ollut alan harrastaja tai mitään, opettajat on kaikkea muuta kuin kannustavia ja koko homma tuntuu vähän pakkopullalta.. Kuulen ihmisiltä paljon nykyään sellaista että "Mä olen varma että toi on sun ala!" "Älä luovuta!" "Kaikki kääntyy vielä paremmaksi!", mutta mä alan olla eri mieltä. Se ei tunnu mun alalta. Olen jo kerran aiemmin vaihtanut alaa ja se on ollut täysin hakuammuntaa. Ensimmäinen amis jossa olin, se meni ihan metsään. Nykyinen amis, tuskin harkitsin loppuun asti hakiessani sinne. Hain sinne täydennyshaussa vain sen takia että halusin johonkin kouluun.
Mulla on jonkin näköisiä suunnitelmia tulevaisuudelle. Haluaisin pieneläinhoitajaksi enemmän kuin mitään muuta. Oppisopimuskoulutuspaikka olisi kiva löytää, se tulisi olemaan vaan luultavasti olemaan todella hankalaa. Mun elämänhaave olisi auttaa eläimiä työkseni. Se on ollut haaveenani pitkään. Alalle on vaikea päästä opiskelemaan ja tiedostan sen, mutta aion yrittää..
Tekisi melkein mieli jo erota nykyisestä opistosta. Tuntuu siltä kuin en kestäisi enää.. Psyykkinen kuntoni romahti alkukeväästä ja se vaikutti myös opintoihini. Minulla on siellä rutkasti poissaoloja ja suorittamattomia velvollisuuksia.. Luulen etten kestä enää. Mutta musta tuntuu että eroaminen toisi ongelmia mukanaan. Opintotuki lakkaisi tulemasta, minun olisi haettava työkkäriin ja saattaisin saada laiskurin maineen. Se voisi myös hankaloittaa mun hakua seuraaviin opiskelupaikkoihin..
Kellot rupesivat hälyttämään päässä kun ryhmänohjaaja tuli varovasti multa kysymään henkilökohtaisesti: "Oletko varma että haluat olla tällä alalla? Haluaisitko vaihtaa alaa?" Vastasin siinä tilanteessa että totta kai haluan yrittää kaikkeni pysyäkseni siellä, mutta se jäi kalvamaan mun mieltä.. Kyseinen opettaja ei ole myöskään ikinä kehunut minua, hän töksäyttelee asioita kuten "Olisi tämän voinut tehdä paremminkin, mutta koska olet vähän kokematon niin annettakoon se anteeksi". Se on iskenyt usein itsetuntoon, haluaisin kehuja siitä mitä teen. Motivaationi olisi varmasti paljon korkeammalla jos olisin saanut tarvittavaa kannustusta opintoihini.
Koulun alkuun on vielä kuukausi mutta olen todella ruvennut murehtimaan tätä asiaa.. Totesin että varmaan palaan kouluun elokuussa ja juttelen heti opinto-ohjaajan kanssa. Olen varma että hän voi auttaa. Toivon että saisin elämälleni suunnan. Tulevaisuus tuntuu välillä tosi pelottavalta asialta..
Hyvä tunteenpurkupaikka muuten tämä blogi. On jo paljon parempi olo.